Aistiyliherkkyys ja zen
Tämä tuli mieleen, kun luin ketjua, jossa kommentointiin Ylen artikkelia kaupunkien melun vaikutuksita neurokirjon ihmisiin.
Syyt, joiden vuoksi polkuni johti zenin pariin, ovat aika mutkikkaat, enkä niitä ehkä koskaan aio asettaa tekstin muotoon.
Mutta yksi tärkeä asia miksi sen pariin ainakin aluksi jäin, oli se kuinka hyvältä tuntuu olla ihmisten kanssa hiljaa. Enkä tarkoita vain hetken puhumattomuutta yhdessäolon keskellä, vaan todellakin syvää hiljaisuutta, pitkiä aikoja kerrallaan. Kun hiljaiset vaatteen kahahdukset ja nielaisut ovat ne kovimmat äänet jotka hiljaisuutta korostavat. Ja kun tämä hiljaisuus on odotettua, vaadittua. Yhteisesti toivottua ja kaivattua.
Ja nekin äänet, jotka zendon äänimaisemaan kuuluvat – kapulat ja kellot, jotka kertovat istumisjaksojen alusta ja lopuista – ovat ennustettavia, toistuvia ja samanlaisia.
Siinä hermostoni voi levätä, tavalla joka harvoin on muuten mahdollista.
Tämän lisäksi sitten meditaatio itsessään on opettanut työkaluja elää itsensä ja vaikeuksiensa kanssa istumisen hetken ulkopuolellakin, mutta niiden omaksumisessa on kestänyt pidempään. Ja kestää vielä kauemminkin.
Tie vain jatkuu jatkumistaan.
Liittyy
-
Most distractions, and by extension stimuli, are eliminated, or at the very least greatly lessened in a Zen center or meditation space. This is significant for an autistic person. Looking at a wall during meditation, rather than at moving or visually busy objects, can be a balm, and the tradition of wearing dark, subdued colors in the meditation hall is likewise soothing. Instead of words, bells and other instruments are used to signal the start and end of a meditation period, and various gestures are used to communicate, such as bowing to one another in greeting. Very little language is actually needed, and in the silence, it becomes possible to whisper to one another the necessary practical matters.
Keskustelu